Syystalven luontokohtaaminen
Teemoina: kuu ja lepo (kuolema)
”Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä,
päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä!”
”Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä!
Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin,
pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän!”
”Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena,
päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!”
Näillä sanoilla Väinämöinen tervehti kuuta ja aurinkoa Kalevalan yhdeksäsviidettä runossa. Ylisanat ymmärrettäköön, sillä ovathan nuo kaksi taivaankappaletta elinehto meille jokaiselle.
Aurinko ja kuu ovat rytmittäneet koko luomakunnan elämää ammoisista ajoista alkaen. Kirjassaan Vuotuinen ajantieto Kustaa Vilkuna kirjoitti Pohjolan vanhimpien ajanmääreiden olleen kuu, talvi ja yö: Kuu mm. määritteli, eri vaiheidensa kautta, onnekkaat ja onnettomat päivät, joista onnekkaimpia edustivat täysi- ja uusikuu. Talvi oli vuoden vaikeinta aikaa, ja sen selättäminen hengissä oli kuin olisi saanut vuoden lisää elinaikaa. Yö taas oli vuorokauden vaarallisin aika. Yötä ei voinut sivuuttaa samalla kepeydellä kuin päivää. Tästä kielii vielä nykyäänkin tapamme laskea öitä määräpäiviin, päivien sijaan, kuten: kolme yötä jouluun.
Nämä kolme: kuu, talvi ja yö seuraavat tiiviisti kulkuamme myös tässä ajassa, mitä nyt elämme, ja eritoten seuraavan puolen vuoden ajan, kun pimeys ja kylmyys laskeutuvat yllemme. Onnekkaimmat meistä saavat selättää yön ja talven oman kodin lämpöön ja suojaan kääriytyen. Jokainen meistä selättää yön ja talven samaa kuuta tuijottaen. Onkin avartavaa pysähtyä miettimään, kuinka tuota samaa kuuta ovat ihmetelleet jokainen tällä pallolla katseensa ylös nostanut olento. Jokaisella historiankirjojen merkkihenkilöllä, erämaapirtin lämmittäjällä ja metsän eläimellä on kimmeltänyt silmissään tuo sama kuu.
Oletko kuullut sanontaa, jossa jotain odotetaan kuin kuuta nousevaa? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä se tarkoittaa? Sanonnassa ilmi tuleva nouseva kuu on yksi kuun vaiheista, joita on karkeasti jaoteltuna kaksi: nouseva eli kasvava kuu kasvaa kohti täyttä kuuta, ja laskeva eli vähenevä kuu vähenee kohti uutta kuuta. Ei tarvitsisi kurkistaa ajanverhon taakse kuin muutama sukupolvi taaksepäin, niin voisi nähdä maata viljelevän suomalaisen seuraamassa tiiviisti kuun eri vaiheita. Kuun vaiheet määrittelivät monella tapaa sitä, mitä milloinkin tehtiin tai jätettiin tekemättä – maanviljelyssä tai muutoinkin: mm. kuun tuho- ja kasvuvoimaa käytettiin hyödyksi muuallakin kuin pelloilla. Esimerkiksi paisetta pois karkottaessa on loitsittu seuraavin sanoin: ”Niin kuluot, kuin kuu kuluu. Niin katuot, kuin kuu katou!” (SKVR). Uusikuu ja täysikuu olivat merkittäviä ilmentymiä Pohjolan taivaalla, ja niitä tervehdittiin, aivan kuten Väinämöinenkin tämän kirjoituksen alussa. Tervehdys saattoi käydä vaikka seuraavalla tavalla: Kun ensikertaa näkee uuden kuun, niin pitää sanoa ”Terve terve uusi kuu. Sinä täydeksi. Minä terveeksi” Kun tämän tekee, niin pysyy sen kuun tervennä. (SKVR).
Elämme nykyään vuotemme läpi 12:n eri kuukauden aikana. Vaikka nykyinen kalenterimme nojaakin kierrollaan aurinkoon eikä kuuhun, on silti kiehtovaa huomata, kuinka kielessämme elää vahvasti kuun kausissa eläminen. Kustaa Vilkuna kuvaa kuukausien merkityksiä seuraavaan tapaan: Tammikuu kuvastaa talven kovinta ja kylmintä sydäntalvea; yhtä kovaa kuin tammipuu. Helmikuu osoittaa huomaamaan havupuiden oksille lauhan ja kylmyyden vuorottelusta syntyneet jäähelmet. Maaliskuu tuo esiin maan. Huhti-, touko-, kesä-, heinä- ja elokuu kertovat tarinaa elinkeinostamme maanviljelijöinä. Syyskuu tuo syksyn. Lokakuussa rämmitään loassa. Marraskuussa luonto makaa martaana eli kuolleena. Joulukuu tuo joulun, mutta vielä 1600-luvulla kyseinen kuukausi toi talven, ja sitä kutsuttiin talvikuuksi. Kuukausiemme nimet kantavat kaikua suomalaisen läheisestä suhteesta luontoon ja elinkeinoomme maanviljelijöinä.
Kuukaudet koskettavat meidän jokaisen arkea ja juhlaa, mutta vain osalla Pohjolassa, koko tällä sinisellä pallolla, on erityinen suhde ja yhteys kuuhun: kuu-kautisilla. Oletko sinä yksi heistä, joiden kuukautta siivittää, tai on jossain vaiheessa elämää siivittänyt, sama maaginen n. 30 päivän kierto, kuin planeettamme kiertolaisella? Aivan kuten kuu, kuu-kautisetkin kasvattavat ja kadottavat jotain itsessään kuukausittain. He ovat maagista väkeä! Heissä on maagista väkeä – naisen väkeä – hyvässä ja pahassa: Naisen maagisten haarojen välistä on onnea tuottavassa merkityksessä laskettu lehmiä laitumelle ja miehiä metsälle tai sotaan. Tätä harakoinniksi kutsuttua toimitusta on saatettu käyttää myös asioiden kiroamiseen. Joka tapauksessa, vähäpätöistä väkeä nuo kuu-kautiset eivät olleet: Sen lisäksi, että he ilmensivät liki päivälleen kuun syklisyyttä, toimivat he porttina itse elämälle!
Tervetuloa tervehtimään iänikuista, syklistä, maagisen feminiinistä ja samalla meitä kaikkia yhdistävää kuuta! Luonto luoksesi- luontokohtaaminen 3.12 klo 18 alkaen Tampereen Ursa ry:n tähtitornilla osoittessa: Kaupinpuistokatu 28, 33500 Tampere. Kohtaaminen on maksullinen (8€/hlö). Maksu suoritetaan paikan päällä (käteinen tai korttimaksu). Ilmoittautumisen löydät tämän linkin takaa: FloMembers – Luontoluoksesi kohtaaminen . Mukaan mahtuu ensimmäiset 15 ilmoittautunutta.
Kalevalaisten jäsen Henriikka Kivinen (luonto-ohjaaja) on JuuretON-menetelmäänsä perustuen luonut tämän julkaisun inspiroimaan ihmisiä luonnon rytmeistä ja kansanperinteestä. Alta löydät vielä julkaisun viimeiset sanat, joihin pysähtyen voimme tuntea alkavan syystalven voiman.
Henriikka Kivinen, Luonto-ohjaaja
luontoluoksesi@gmail.com
instagram: luontoluoksesi
Inspiraatiota luonnonrytmeistä:
Aurinkovuotemme täällä Pohjolassa on nyt matkalla kohti sen pimeintä päätepistettä. Me vähenemme, kuin kuu ennen pimeintä hetkeään. Taivaamme pimenee, luontomme kuolee ja makaa martaana. Vain me ihmiset porskutamme keinovalon alla luontomme vastaisesti. Emmehän toki voi nostaa käsiämme ylös antautumisen merkiksi heti kun viimeinen puusta tippunut lehti osuu maanpintaan. Emme voi tokaista maailmalle elävämme luonnonrytmien mukaisesti ja lopettaa kaikkia velvoitteita siihen paikkaan. Voisimmeko kuitenkin antaa luonnon syklisyyden ohjata meitä vuoden pimeän ajan läpi armollisuudella itseämme kohtaan? Tämän aurinkovuoden eri kuukaudet ovat jo vuoroin ehtineet johdatella meitä elämässämme läpi kasvun ja kukoistuksen aikoja sekä irrottamisen ja antautumisen vaiheita. Olisiko nyt meidän aikamme istuutua vähenevälle kuunsirpille katselemaan lepoon asettautunutta Pohjolaa? Voisimme vihdoin vetää yhdessä syvään henkeä, huokaista ja lausua:
”Niinkuin luonto ympärilläni
hautaudun minäkin syvään unohdukseen.
Puen valkoisen viitan ylleni,
ja lasken itseni lepäämään äitimaan syliin.
Olen taivasta valaisevan kuun pimeä puoli.
Olen hetki ennen uuden alkua.
Pimeys, mistä uusi valo saa alkunsa.
Tuu tuu tupakkarulla. Anna levon tulla.”
JuuretON-voimasanat
Levon kausi (kuolema) 1.11.-21.12.
©Henriikka Kivinen / JuuretON
Loppusanat:
Luontoluoksesi- juttusarja ja -luontokohtaamiset tulevat päätökseen tämän kirjoituksen ja 3.12. pidettävän luontokohtaamisen myötä.
Tämänkin kuun kierron on päätyttävä,
että jotain uutta voi alkaa.
Juurevin terveisin: Henriikka Kivinen
LÄHTEET
Kalevala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: KALEVALA
SKVR: http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-003010
SKVR: http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-062328
Vilkuna, K. 1997. Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 20. painos. Keuruu: Otava